Itsenäisyyspäivän aamu, vapaapäivä. Saa nukkua tasan niin kauan kuin vaan jaksaa. Ja mä herään kahdeksalta aamulla. Tai no okei, ihan ekan kerran herään neljältä, kiitos ihanat naapurit jotka järjestitte parisuhdekeskustelun rappukäytävässä <3 (toivottavasti kaikki meni putkeen).
Hei, olen xxx, Itsenäinen Nainen. Tai Itsepäinen Nainen. Tai molempia. Viime aikoina tätä itsenäistä naista on kyllä vaivannut sellainen läheisyydenkaipuu ettei paremmasta väliä. Alanko mä tulla vanhaksi? Vai alanko mä vaan taantua? Olen aina ollut sitä mieltä, että se, että ei enää kaipaa suhdetta, on merkki siitä, että on valmis suhteeseen. Siis täh? Mutta kyllä, näin se mun mielestäni menee. Sitten kun olet niin hyvin balanssissa että osaat tehdä itsesi onnelliseksi aivan itse, etkä tarvitse siihen muita ihmisiä, olet kykenevä jokseenkin tasapainoiseen parisuhteeseen. Mun ajatusmallissani suhde ei onnistu, jos toista tarvitsee johonkin.
Mä nyt vaan satun tutkailemaan joka ikistä kohtaamaani miestä siinä valossa, että oliskohan tässä potentiaalinen tapaus. Aivan kamalaa, tuntuu pahalta edes kirjoittaa tämä. Mutta sitten, koska mä olen niin kranttu, niin aika harva mies aiheuttaa mitään sutinoita missään. Mutta sitten ne jotka aiheuttaa. Voi mamma mia. Jos mä tunnen jotain yhteyttä jonkun kanssa, tarkoittaako se automaattisesti että nekin tuntee jotain? Vai onko se kaikki vaan mun omassa päässäni? Tai siis...ei se ole edes mitään yhteyttä, mutta joistakin ihmisistä tulee vaan heti sellainen fiilis että TÄMÄ. Tunnet olosi heti luontevaksi sen tyypin seurassa. Tunnet olosi mukavaksi ja hyväksi ja juttu vaan lentää. Mutta huomaako se toinenkin sen? Vai olenko mä vaan niin säälittävän rakkaudennälkäinen että näen kemiaa sielläkin missä sitä ei vaan ole?
Noh, tällä hetkellä mulla on elämässäni peräti kaksi tällaista miestä, jotka saa sukat pyörimään jaloissa. Tai ehkä jopa kolme. Mutta tämän kolmannen kanssa suhde on kyllä puhtaasti fyysinen, mitään siitä ei voisi ikinä tulla. Näiden kahden muun kanssa suhde ei ole fyysinen eikä henkinen, sitä kun ei ole lainkaan. Tai siis joo, ollaan kyllä tekemisissä melkein päivittäin, mutta ihan vaan sen takia, että satutaan sattumien oikusta olemaan samassa duunipaikassa. Ja siis...kuormastahan ei syödä, vai mitä? Vaikka mä kyllä voisin syödäkin. Tai ahmia. Tai miten vaan.
Vai olenko mä vain niin yksinäinen uudessa kaupungissa, että kaipaan ihan vaan jotakin lähelleni, jotain omaa. Vai olenko mä vaan tulossa niin vanhaksi että biologinen kello alkaa tikittämään ja huutelee että nyt se pitäs löytyä se potentiaalinen äijä jonka kanssa vois alkaa rakentaan sitä omaa pesää. Pesää, ei perhettä. Lapsia ei tälle tytölle nimittäin tule, ihan omasta päätöksestä. Että siinä mielessä se biologinen kello on kyllä aika tehokkaasti hiljennetty. Tai sitten se on vaan vasta heräilemässä?
Spekulointia, spekulointia. Aika tekeminen on pysyä selväjärkisenä omassa pääkopassaan kun tunteet, tai mitkälie, on sitä mieltä, että nyt pitäis löytää se oma murunen. Ja järki sanoo että niin kauan kun tunteet sanoo näin, niin en ole valmis parisuhteeseen. Voiskohan nyt jompi kumpi luovuttaa? Jos vaikka järki kaikkoais kokoaan tai sitten tunteet häviäis tyystin?
Pointti on ainakin tänään se, että tällaiset pyhäpäivät kun 1) kaikki paikat on kiinni 2) et voi mennä duuniin 3) kaikki kyyhöttää kotona 4) olet just niin kipeänä että ei voi edes urheilla 5) siis kaiken kaikkiaan ei ole mitään tekemistä, aiheuttaa viimeistään parisuhteen kaipuun. Kotikaupungissa olis voinut vierailla porukoilla, tai hengailla muiden sinkkukavereitten kanssa. Tai siskon. Täällä. Ei MITÄÄN. Nyt taidan alkaa ymmärtämään tätä sinkkujen sunnuntai-inhoa. Aika surullista toisaalta. kertooko tää sunnuntai-inho siitä ettei tule toimeen itsensä kanssa? Vai siitä, että ihmistä ei nyt vaan ole tarkoitettu olemaan yksin?
Onkohan mulla joku toinen kyselyikä? Haluaisko joku kertoa mulle vastaukset?
